Oli vuosi 2008, alku vuotta.
Tein töitä ankarasti, jotta saisin koiran... chihuahuan tarkemmin sanottuna.
Kun se päivä tuli, ajoimme lapista Tampereen lähettyville, Rutavan perukoille.
Olimme Tampereella yön, koska matka oli pitkä. Jatkoimme sitten aamulla matkaa, ekaks ei meinattu löytää koko paikkaa. Kun vihdoin oltiin perillä, sydämeni pomppari kurkkuun. En tiennyt ollenkaan mitä odottaa.
Tulimme sisälle ja monia kymmeniä chihuahua emoja ja pentuja haukkui kilpaa. Kävelimme käytävän läpi kunnes saavuimme keittiöön, jonka lattialla oli aidattu alue täynnä nyrkin kokosia pieniä chihuahuapentuja.
Siellä se oli, maailman suloisin koiranpentu mitä olin kuunaan nähnyt. En koskaan olisi arvannut että ne olis niin pieniä! Kun sain omani syliin pelkäsin jatkuvasti rikkovani hänet. Katsoin sitä kuin viattominta asiaa koko maailmassa, sydämeni suli kuin voi kuumalle pannulle.
Koko automatkan takasin en voinut kääntää katsettani pienestä otuksesta saatika olla koskematta siihen. Enkä myöskään olla kuvaamatta tätä sulosta pientä otusta.
Tästä pienestä iloni aiheuttajasta tuli kokonaan mun, hänestä tuli kaunis tyttö nimeltään Mandy Tiffany Terno.
Nyt neljä vuotta myöhemmin, se on jo jonkun muun... mutta onneks perheessä silti. Tänään juuri alle tunti sitten halasin Mandya lujasti ja muistelin kuinka me oltiin erottomat. Mun kultapieni ei tiennyt kenestäkään paremmasta, ja sattuu ajatella kuinka pystyin Mandyn jättämään yksin aina kotiin. Tai no ei yksin, mutsin ja muun perheen kanssa.
Muistan vieläkin sen yhden illan kun tulin kotiin ja Mandy ei valinnutkaan mun sänkyä enää nukkumapaikakseen, istuin sängylleni... itkin hiljaa tuskaani pois. Ei oltu enää me.
Nyt katson sitä kun se makaa niin sulosesti väsyneenä omassa pedissään, haikeeks muuttuu.
Oot silti ja tuut aina olemaan mun ykköstyttö, eikä ykskään koira voi sun paikkaas viedä.
Tää on sulle mun rakkain enkelini, toivottavasti annat mulle anteeks.
-Sara-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti